Mä sitten nautin kesästä. Voi pukeutua kauniisiin leninkeihin sydämensä
kyllyydestä ja maata rannalla - mä voisin elää joidenkin mielestä
sietämättömän kuumassa vaikka koko elämäni, jos saisin tehdä aina niin.
Lontoossa on ihmisillä varmaan nyt kauheaa, vaikka kai sielläkin suht.
lämmintä on. Mutta siis ne terroristipommit, kauheaa. Onneksi Lontoo on
kuitenkin vielä sen verran kaukana, ettei tarvitse ajatella tätä asiaa
niin hirveästi kun ei kert tuttujakaan mennyt. Oh, aurinko lämmittää
ikkunaverhojen läpi mun jumalaisia kasvojani, tuntuupa hyvältä. Mun
mielestä on aika outoa että on vain olemassa niin käsittämättömän
pahoja ihmisiä, kuin esmes ne terroristit. Sillä silkka pahuushan niitä
näihin tekoihin ajaa, ja ne tietää sen itse oikein hyvin. Silti ne
tekevät sellaista. Koska ne ovat terroristeja.
Terroristien kiinniottamisessa auttavia poikkeuslakeja pitäisi hyväksyä
entistä enemmän nyt, kun huumebisnes ja kommunismi on painuneet jo sen
verran unholaan, ettei niitä voi enää käyttää syynä absoluuttisen
pahuuden kertakaikkisessa tuhoamisessa.
Jotkut ihmiset yrittää vedota ihmisoikeuksiin ja ajaa nämä lait alas -
pahuutta, pahuutta sekin, sanon minä. Sillä eihän tämä vaivoin
rakennettu hyvä ja demokraattinen maailma voi toimia, ellei olla
valmiita uhraamaan viattomia, jotta syyllinen saataisiin kiinni.
Parempi vangita sata viatonta ja yksi syyllinen, kuin päästää sata
viatonta ja yksi syyllinen vapaaksi, vai miten se meni.
Rikussa on paljastunut täysin siihen sopimattomia ehkä hieman
hippimäisiä tai jotain sellaisia ajatuksia viime aikoina. Oltiin
rauhassa illastamassa laadukkaassa ravintolassa ja puhuttiin uusista
verhoista, kun Riku yhtäkkiä napautti, että se ei nykyään jaksa oikein
uskoa enää mihinkään.
Jäin tuijottamaan paahdettua sorsanrintaani ja tönin päärynähilloketta
hermostuneesti. "Minä vain... Minä en osaa enää asettua tuomarin
asemaan", Riku jatkoi ja hörppäsi kulauksen viiniä.
"Tarkoitan... Kuinka mikään voi olla tuomittavaa? Meillä ei ole
oikeutta syyllistää rikollista, joka on tehnyt rikoksensa
mielenhäiriössä eikä näin ollen ole kelvollinen kantamaan vastuuta
teostaan. Mutta kun joku tekee jotakin, tekee hän sen syystä. Hänessä
peilautuu joka tapauksessa ihmisyys, vaikka hänen tekonsa olisi
epäinhimillinen. Kun hän tekee jotakin, myös me muut teemme sen."
Törkin juustoröstiperunoita lautasellani ja pelkäsin. Rikuolli on
tullut hulluksi! Hetken mielijohteesta mä nojauduin pöydän yli
tarkoituksenani koittaa onko Rikulla kuumetta, mutta kompastuin
pöydänjalkaan ja lennähdin kauniisti katetun ruokapöytämme päälle. Se
oli äärimmäisen noloa! Riku auttoi mut hellästi takaisin tuolilleni
istumaan ja jatkoi höpötystään maaninen ilme kasvoillaan.
"Jokin hänet tekoonsa ajaa. Ehkä hänen aivonsa ovat erilaiset kuin
meidän, tai ehkä hänen aivojensa tilalla on kondomipakkaus. Joka
tapauksessa, vaikka hän tekisi tekonsa täysin ilman syytä, on hän
tehnyt sen, ja hän on ihminen. Kuinka kenelläkään voisi olla oikeutta
tuomita häntä?"
Hyvin säikähtäneenä mä huidoin tarjoilijan paikalle ja pyysin
vahingossa sitä tuomaan uuden pullon viiniä. Rikun jatkaessa
tarinointiaan mä vain ryystin punaviiniä sitä rinnuksilleni vahingossa
valuttaen ja pohdin, pitäisikö mun kutsua faija tai lääkäri paikalle.
"Toisaalta me voisimme ajatella kaikkea tunnepohjalta. Kuitenkin me
silloin alentuisimme - tai nousisimme - tunteidensa pohjalta rikoksen
tehneen asemaan, eikä se välttämättä ole hyvä. Tai sitten se on aivan
mahtavaa, tarjoatko minullekin hieman viiniä, männynkäpyni." Mä en
pystynyt sanomaan mitään vaan kaadoin Rikun lasin piripintaan.
"Ehkä pitäisi pyrkiä elämään vain, kuten parhaaksi näkee, ja syödä
siinä sivussa reilusti tulisia kanansiipiä ja paahdettua bataattia. Tai
sitten pitäisi vain pyrkiä erottamaan tunteet järjestä täysin ja
keskittyä tunteiden pohjalta toimimiseen kun kyse on ruoasta, mutta
järjelliseen ajatteluun kaikissa muissa yhteyksissä. Tai en minä tiedä."
Tässä vaiheessa te varmaan kysytte, kuinka mä muistan tämän kaiken niin
selvästi. Mä kuitenkin muistan asiat aina täysin kirkkaasti, kun
ryystän viiniä. Se vain jotenkin avaa mun mieleni. Tai sitten mä en
muistakaan tätä oikein, vaan toistelen faktoja sieltä täältä ja lisään
siihen omia, vääriä muistikuviani.
Loppuillasta mä en sitten enää muistakaan mitään - kaikki katkeaa
siihen, kun mä yritän tilata laskua, mutta soperrankin haluavani uuden
viinipullon. Muistan vaan, kuinka Riku katse sameana sormeaan heristäen
kertoi mulle asioita.
Sitten me mentiin kotiin, Riku paiskasi lemmen sumopainijansa mun
naiseuteni tatamiin ja mä nukuin levottomasti koko yön. Ehkä on taas
aika lähteä jollekin huviloista, niissä on aina niin mukavan
eristäytynyttä. Täytyy nyt katsoa.
Gorgonzola!
- Milla B.
sunnuntai, 10. heinäkuu 2005
Kommentit